Kaksivuotias

Hei vaan kaikki! 

Täällä olen minä, kaksivuotias Aino. Halusin koota äidille ja isille, ja ehkä vähän itsellenikin, muistoksi asioita kaksivuotiaasta itsestäni. Täytin 2 vuotta siis 15.4.2015, tosin synttäreitäni juhlimme jo hieman aiemmin. Mutta pidemmittä puheitta, tällainen minä olen! (Laitan tähän ihan ensiksi kuvan, joka on kuulema ihan ensimmäisiä minusta otettuja kuvia.)

-Käytän vaatekokoa 80/86 & 92 cm. Annan oikeastaan vielä äidin ja isin päättää, mitä vaatteita puetaan.

-En syö enää unituttia, sillä jätin ne tipuille jo jonkin aikaa sitten!

-Käytän housuvaippoja, mutta harjoittelen kovasti potallakin olemista ja ymmärrän jo hyvin idean. Haluan tehdä potta-asiat omassa rauhassani, ja tulen sitten iloiten ilmoittamaan tuloksista isille ja äidille (huutamalla "JEEEE!" ja nostamalla molemmat kädet ilmaan).

-Minulla on jo tosi pitkät hiukset, joiden annankin hyvin olla pompulalla. Lettejä en anna äidin vielä tehdä, mutta mummon annan. Hiustenpesukin on jo ihan kivaa.

-Tykkään hirveästi saunoa! Tai oikeastaan kaikista hauskinta on rampata saunan ja pesuhuoneen välillä. Myös uimahallissa käyminen on huippukivaa. Ja kaupassa käyminen. Ja kirjastossa. Ja kangaskaupassa.

-Olen melkeinpä kaikkiruokainen.

-Tykkään kovasti rakkaista ihmisistä ympärilläni ja nautin heidän seurastaan valtavasti (äiti, isi, mummot, ukki, tädit, sedät, eno, Osku-koira jne)

-Tanssin, koko ajan ja joka paikassa.

-Tykkään olla ulkoilmassa, huusin tänään(kin) aamupalapöydässä iloisesti että "PUUISTOOON!"

-Sanavarastoni on laaja, mutta käytän sanoja yksittäin. Ensimmäistä oikeaa lausetta annan siis äidin ja isin odotella vielä hieman!

-Matkin ja opin matkimalla valtavasti asioita.

-Herkuiksi minulle riittävät pulla ja appelsiinimehu.

-Olen luonteeltani iloinen ja aurinkoinen, empaattinen ja rauhallinen, herttainen tyttö.

-Nukun yöt hyvin, pinnasängyssä. Äidillä ei ole vielä kiire siirtää minua siitä pois, sillä en ole (vielä) hoksannut, kuinka pääsisin kiipeämään sieltä pois.

-Tarvitsen päiväunet, mutta ajoittain (ja vain kotona) kieltäydyn niitä nukkumasta. Nukkumaan rauhoittuminen on ollut vaikeaa sen jälkeen, kun jätin tuttini tipuvauvoille.

-Omaan vahvan oman tahdon, mutta mielipaha kyllä unohtuu nopeasti, kun saan jotain muuta ajateltavaa.

-Rakastan pyöräilyä (tai pyörän kyydissä olemista) ja pyöräilykypärää, sitä olisi ihana pitää päässä koko ajan, sisälläkin. Viihdyn hyvin myös autossa.

-Halailen ja pussaan paljon.

-Viihdyn hyvin pidempiäkin aikoja yksin leikkien, välillä tosin on päiviä kun haluan ehdottomasti äidin tai isin leikkikaveriksi.

-Olen oppinut kiipeämään itse syöttötuoliin, mutta söisin kyllä mielelläni myös ihan aikuisten tuolilla.

-En ole enää juurikaan kiinnostunut puhelimista, vaan vaadin aina topakasti äitiä ja isiä laittamaan puhelimet pois.

-Hypin, juoksen vallattoman kovaa, yritän kuperkeikkaa, kiipeilen, pyörin ja olen muutenkin melko vallaton.

-Syön aamu-ja iltapalaksi puuroa erilaisilla höysteillä.

-Päivästä riippuen viihdyn ja en viihdy vaunuissa, mieluiten siis kävelisin itse ja tutkisin tarkasti jokaisen eteen tulevan jutun. Onneksi useimmiten saankin rauhassa jäädä niitä tutkimaan, ne vasta tärkeitä hommia onkin!

-Mielileikkejäni ovat keittiöleikit, pukeutumisleikit, kahvitteluleikit, nukkeleikit ja majaleikit. Tykkään myös piirtää ja leikkiä legoilla, ja käydä perhekerhossa.

Sellainen minä olen, niin ja kaikki aina sanovat rakkaaksi ja kultaiseksi. Minun on turvallinen olla ja kasvaa, kun ympärilläni on niin paljon rakastavia ihmisiä. ♥

♥Aino

Samikset

Olenhan vihdoinkin ehtinyt ompelemaan ihan vain Ainolle, ja vähän myös itsellenikin! ;) Tilasin tämän paljon kehutun ja hehkutetun ruskamekon kaavan Pikku Piltin verkkokaupasta jo viime vuoden puolella, mutta yksinkertaisesti en vain ollut tätä ennen ehtinyt sitä käyttämään. Tuo kangaskin oli odottanut laatikossaan jo hyvän tovin, olin kuitenkin mielessäni ajatellut koko ajan että siitä nämä meidän mekot teen. Vihdoin viime viikolla pääsin sitten tuumasta toimeen, ja molemmat mekot valmistuivatkin ihan saman päivän aikana. Ainon mekkoon käytin Ottobre -lehden kaavaa. Muokkasin kaavaa sen verran, että lisäsin mekon helmaan kuminauhakujan saadakseni pussihelman myös tähän Ainon mekkoon.

En olisi ikinä uskonut, että jostakin itselleni tekemästäni vaatteesta tulisi suosikkivaatteeni! Ja sitä tuo mekko kyllä on, aivan täydellinen. Niin mukava päällä, ei kiristä eikä purista mistään, ja laskeutuu tosi kivasti, tuo pussihelma on minusta aivan ihana! Näitä teen kyllä aivan varmasti vielä useita, tämäkin on ollut päälläni valmistumisestaan saakka melkeinpä koko ajan ;) Ainonkin mekosta tuli tosi suloinen, ja juuri passelin kokoinenkin. Hän innostui samismekosta yhtä paljon kuin minä itsekin ♥ Mutta luulenpa, että koittaa päivä, jolloin hän EI hihku innosta, kun puen meidät samanlaisiin vaatteisiin.. ;)

Kuinkas muut äidit, tykkäättekö te pukeutua samantyylisiin vaatteisiin lapsosten kanssa? :)

♥Anna

Tutin tarina

Minulla ei juurikaan ollut mielipidettä tutteihin ennen Ainon syntymää. Tiesin, ettemme siskoni kanssa niitä pienenä syöneet, mutta ajattelin, ettei niistä varmasti haitaksikaan olisi. Joten kun Aino syntyi, olin ostanut muutaman tutin hänelle, ikään kuin varuiksi. Kävi kuitenkin niin, että alkuun hän ei tutteja huolinut lainkaan. Ei kertakaikkiaan. Kunnes sitten eräällä automatkalla, Ainon ollessa noin viisi kuukautta vanha, muistin autokiukun vallitessa laukun pohjalla olleen tutin. Sen hän nappasi suuhunsa kuin vanha tekijä, ja sen jälkeen siitä olikin iso apu. Aluksi tilanteissa, joissa lohtua piti saada samantien (kuten juurikin autossa), sittemmin vaikkapa kauppareissuilla ja kirjastossa. Harvemmin hän tuttia kaipasi ihan "normaaleissa" tilanteissa, leikit ja muut onnistuivat kyllä ilmankin. Kunnes sitten vuoden iän koittaessa tutti oli käytössä enää ainoastaan öisin ja päiväunilla. 

Nyt viimeisen puolen vuoden aikana Aino alkoi aiempaa määrätietoisemmin ja selkeämmin pyytämään tutin aina nukkumaan mennessään. Iltapesujen ja -palojen jälkeen hän marssi paikalle, jossa tuteja säilytettiin, ja pyysi reippaasti " tutun". Tutun saatuaan hän myös suorin tein käveli oman pinnasänkynsä luo, ja hyvin usein nukahti helposti, ilman sen kummempia nukutuksia. Hän tiesi, että tuti liittyi vain ja ainoastaan nukkumaanmenoon, ei hän sitä koskaan päivisin pyydellyt. Joten kun heittelimme ilmoille ajatuksia siitä, että kahteen ikävuoteen mennessä tuosta unitutistakin olisi hyvä päästä eroon, olin kauhuissani. Ei sillä, Aino on nukkunut lähes aina yönsä läpi heräämättä lainkaan, ja aina, kun olen häntä käynyt katsomassa ennen kuin itse menen nukkumaan, ei tuti hänellä ole suussa ollutkaan. Eli se liittyi selkeästi ennemminkin siihen nukahtamiseen, rauhoittumiseen ja lohtuun. Mutta silti, jollakin tavalla tämä tutittomuus näyttäytyi mielessäni pelottavana ja hermoja raastavana asiana.. :D

Olimme päättäneet jättää tutit pupu-/tipuvauvoille eräiden kevätmessujen yhteydessä, sillä tiesimme sieltä näitä oikeita pupuja/tipuja löytyvän. Messut olivat lauantaina, joten aloitimme puheet tutien jättämisestä tipuille jo alkuviikosta. Loppuviikkoa kohden nostimme asiaa ehkä enenevissä määrin esiin, ja Ainokin alkoi jo mielestäni ymmärtää, mitä tuleman pitäisi. Kun tuo lauantai sitten koitti, pakkasi hän lähtiessämme reippaasti tutinsa omaan pieneen pussukaansa. Päästyämme messuille, löysimme melko heti nuo oikeat tiput. Hetken aikaa Aino hieman epäröi, mutta nosti sitten itse jokaisen tutin vuorollaan tipujen häkin eteen, vilkutti niille ja jatkoimme matkaa. Siinä vaiheessa mummo tietenkin sujautti tutit huomaamatta omaan taskuunsa ;)

Ensimmäiset päiväunet menivät hyvin, ensimmäinen yö ei. Ainolle nousi samana iltana kuume, ja yö oli hourailuntäyteinen. Haimme hänet väliimme nukkumaan, ja muistan yön melko katkonaisena. Sen jälkeen muutama päivä meni ilman päiväunia, hän vain ei halunnut rauhoittua nukkumaan. Samoin alkoi tapahtumaan iltaisin; sen sijaan, että hän olisi itse kävellyt sänkynsä luo kuten ennen, ei hän suostunut menemään makuuhuoneen lähellekään. Itkun saattelemana hänet täytyi sinne kantaa, eikä äiti kelvannut nukuttajaksi lainkaan. Isi sen sijaan kelpasi, ja isin taikavoimilla Aino olikin useana iltana unessa alle viidessä minuutissa. Nyt, kun tapahtuneesta on jo puolitoista viikkoa, alkaa äitikin kelvata nukuttajaksi. Mutta sitä se totisesti on, nukuttamista. Häntä täytyy silitellä, ja huoneesta on turha yrittääkään lähteä, ennenkuin hän on sikeässä unessa. Mutta öisin hän ei ole kertaakaan herännyt sen ensimmäisen yön jälkeen, ei ole pyytänyt tuttia, eikä ole muutoinkaan ollut rauhaton. Päivisin en ole huomannut kiukuttelua, ainoastaan sen että kädet ja sormet menevät suuhun entistä useammin. Joka kerta, kun Ainolta kysyy minne tutit jäivät, hän reippaasti kertoo, että tipuille! ;) ELI, ehkä uskallan jo sanoa, että tämä meni yllättävän kivuttomasti?

Psst! Jos teiltä löytyy jemmasta ylimääräisiä tutteja tai tuttinauhoja, laittakaapa mailia osoitteeseen lenfuuma@gmail.com ! He ottavat lahjoituksina vastaan käytettyjä tutteja, ja tekevät niistä sopivia reborn-nukeille. Heille aion ainakin nämä meidän tutit laittaa, kuinka ihana idea! :)

♥Anna